Tyttäreni istui
linja-autossa, kun siihen nousi perhe: isä edeltä, hänen perässään neljä
punaposkista ja iloa uhkuvaa tenavaa ja äiti viimeisenä, tarkistamassa, ettei
kukaan jäänyt kyydistä. He istuutuivat bussin peräosaan, josta kantautui lasten
äänet, kun he innoissaan juttelivat kaupunkiretkestään ja kyselivät kaikkea,
mitä sattuivat linja-auton suurista sivuikkunoista näkemään.
Auton
keskivaiheilla istuva tyttäreni terästi korviaan, kun hänen takanaan istuva
keski-ikäinen pariskunta aloitti keskinäisen paheksunnan jo perheen noustessa
autoon kauppatorin päätepysäkiltä. Vaimo ilmaisi pelkonsa siitä, että nuo
istuutuvat heidän taakseen mekastamaan ja mies täydensi, että tietenkin ne
istuvat vielä päätepysäkille asti, jolloin edes loppumatkasta ei saa rauhaa.
Tytär oli perheen
noustessa autoon tuntenut lämpimän läikähdyksen sisällään, kun mieleen
tulvahtivat kaikki ne muistot, kun hän itse isosiskona oli luotsannut nuorempia
sisaruksiaan ja kuinka mukavia sinänsä yksinkertaisetkin retket olivat perheen
kanssa olleet.
Nyt hän ei ollut
uskoa korviaan, mutta tyytyi mulkaisemaan olkansa yli, kuin ilmaistakseen
mielipiteensä siitä, millä tavoin nuo muutamat sanat olivat pilanneet tuon
pienen hetken, joka oli valaissut kuin kevätaurinko hänen lauantaisen
aamupäivänsä.
Autosta
noustessaan tyttäreni harmitteli, että ei keksinyt mitään sanottavaa ja että
oli liian hyväkäytöksinen mitään sanoakseen.
Miltäpä olisi
kuulostanut, jossa hän olisi sanonut takanaan istuvalle pariskunnalle, että
nämä veivät sanat hänen suustaan. Pariskunnan noustessa autoon hän oli
ajatellut, että toivottavasti nämä eivät istuudu hänen taakseen eivätkä
ainakaan matkustaisi yhtä pitkälle kuin hän.
Mutta onneksi
kissa vei hänen kielensä, jolloin ainoa, joka linja-autossa ei osannut
käyttäytyä, oli tuo keski-ikäinen pariskunta.
