Terve sielu terveessä ruumiissa

Iltapäiväkävely rauhoittaa hermojani. Joskus sitä alkaa tuntea itsensä virkeäksi jo ensi metreillä, kun veri alkaa kiertää ja raikas ilma tuulettaa aivot. Juuri tuollaisina kertoina sitä antaa hetken mielijohteelle vallan ja päättää vaikka poiketa asuntoesittelyssä, kun kerran sellainen mainos kävelyreitin varrella sopivasti sattuu olemaan. Tapanani ei ole käydä asuntonäyttelyissä eikä oikeastaan antautua hetken mielijohteille, mutta kuinka ollakaan, nousen kuin nousenkin uutukaisen kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen, uteliaisuuttani. Päätän kurkata sisälle ja jatkaa sitten kävelylenkkiäni.

En tahdo saada lenkkareita jalasta, sillä lenkille lähtiessäni pyrin sitomaan nauhat niin topakasti, että ne eivät aukea kesken reippailun. Ahtaassa eteisessä on kanssani muitakin, jotka tungeksivat ohitseni koettaen väistellä yläviistoon suunnattua ahteriani äheltäessäni naruja auki. Mitä ihmettä minä täällä teen?

Ja miksi tämä eteinen on niin ahdas ja pimeä? Missä vaatekaapit ja päällysvaatteiden ripustuspaikka on, missä tanko ja naulakot? Tempaisen itseni suoraksi melkein välittäjän syliin. Säälittävän näköinen keskilihava mies huonosti istuvassa puvussaan seisoo käsi tervehdykseen ojentuneena lammasmaisesti hymyillen vieressäni. Puristan hänen nihkeää kättään ja otan vastaan hänen ojentamansa paperit, asunnon pohjapiirroksen ja mainoksen.

Kurkkaan vasemmalle pieneen makuuhuoneeseen ja oikealle vessaan. Sitten vasemmalla toinen makuuhuone. Käytävä kääntyy oikealle. Ei voi olla totta.

Siis se joka on piirtänyt tämän on varmasti lapseton ihminen, mutisen suupielestäni, enkä mitenkään hiljaa. Lausun ääneen itsevarman mielipiteeni lähimmälle pariskunnalle, joka on katsomassa asuntoa kahden lapsensa kanssa; toinen juoksee ympyrää ja toinen nukkuu turvatuolissaan. Meklari on kuullut sanani ja kiirehtii väliimme, lattia on aitoa tammea, ei mitään laminaattia, tämä kehaisee ja koettaa vetää nuoren rouvan pois lähettyviltäni.

Ulko-ovelta johtaa tamminen parkettilattia pieneen aulaan, josta avautuu olohuone ja keittiö, tässä aulassa on vaatenaulakko ja kenkäteline.

Ehei, minua ette niin vaan hiljennäkään….

Siis miten joku voi kuvitella, että tämä lattia pysyy kunnossa kahta viikkoa pitempään? Kun tulen kotiin kauppakassit ja kuravaatteiset lapset mukanani, mihin riisun kenkäni? Ulko-ovelle tukkeeksiko? Vai oletetaanko, että kävelen hiekkaisine jalkineineni koko tämän matkan tänne ihan olohuoneen rajalle asti, missä sitten saan kengät jalastani ja päällystakin naulakkoon. Tämä käytävä on sitä paitsi niin kapea, että ulko-oven luo ei mitään naulakkoa saati edes patalapun kokoista kenkämattoa kannata edes suunnitella sijoittavansa. Ja miten joku kuvittelee, että kun ensin olen astunut ulkona kadulla koiranpaskaan ja sitten kävelen tänne sisälle, olen levittänyt sitä joka paikkaan ja varsinkin tähän naulakon vieressä olevan kylpyhuoneen ovelle, samaan kohtaan, mihin puhtaana suihkun jälkeen astun paljain jaloin kipittäessäni pyyhe päällä makuuhuoneeseen.

Ja entäs keittiö, onko arkkitehdille koskaan tullut mieleen, että asunto, joka on suunniteltu perheelle, on myös paikka, jossa valmistetaan ruokaa? Sehän tarkoittaa sitä, että kattiloille tarvitaan kaappi, missäs se on, vai onko tässä nyt menty kehityksessä niin pitkälle, että pelkästään ollaan mikroruuan varassa. Se on kuulkaa pitkän päälle epäterveellistä ja sangen kallista. Ei tätä ole suunniteltu ruuanlaittoon, tiskialtaita on vain yksi, ja sekin tuollainen pieni kippo.

Meklari on ilmeisen alakynnessä, sillä kaikki paikalle saapuneet kuuntelevat esitelmääni nyökkäillen epäröivästi. Nyt hän kokee tilaisuutensa tulleen ja rientää esittelemään asunnon varustuksiin kuuluvaa pesukonetta, hiljainen pöytämalli, varsin suosittu nykykeittiöissä.

Ai tuo vai, tuoko se korvaa sen ettei keittiössä ole kunnon tiskiallasta saatikka kahta. Nii-in, miesparka yrittää, tarkoitus on että tiskataan vain koneessa, eihän kiireinen äiti nykyään ehdi astioita tiskaamaan.

Säälittävää, hän kerää naisilta tukea lankeamalla typerään äänien kalasteluun.

Tuo kone on niin pieni, että kattilat on tiskattava käsin, kuten myös ne astiat, joita ei voi koneeseen laittaa. Mutta sitä varten ei ole allasta, totean lakonisesti.

Laskeudun portaita takaisin kadulle, mikä riemu, mikä voitto. Uhkun intoa, taas yksi vähäpätöinen tärkeilijä sai tietää oikean paikkansa!

Ja terveisiä myös asunnon suunnittelijalle. Siitäs sait sinäkin.

Sano se suomeksi

Suomen kieli on itsepäisen säilyttämisen viimeisiä linnakkeita, muun muassa islannin kanssa. Uusia kotkotuksia keksittäessä kielitoimisto keksii sille suomalaisen sanan, jotta vältyttäisiin lainaamiselta. Uusia sanoja voidaan keksimisen lisäksi myös johtaa tai muodostaa olemassa olevista. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa ’muovi’ joka löi läpi kieleen plastikin sijaan. Päinvastoinkin voi käydä, kukaan ei suostunut ajamaan peltoveturia, vaan oli dynaamisempaa tarttua traktorin rattiin. Ja trendikkäimmät pukeutuivat uskaliaasti shortseihin, eikä suostunut vetämään jalkaansa kielitoimiston ehdottamia lyhöjä, vaikka sana oli muodostettu samaa logiikkaa käyttäen kuin englanniksikin, eli pätkäistyt pitkät housut, lyhöt.

Katsoin tässä iltana eräänä yhtä suosikkiohjelmaani, Hyvät ja huonot uutiset. Eräs panelisti muisteli kuulleensa, joko vitsinä tai paikkansapitävänä juttuna, että nakille oli ehdotettu sanaa ’lihalieriö’ ja toiselle svetisismille kielessämme eli kioski-sanalle nimitystä myymiö. Näin ollen nakkikioskin eli tuttavallisemmin snagarin katolla komeilisi ’lihalieriömyymiö’.

Ajan hermolla pysytellessäni törmäsin ’meitsieen’ joka on suomenkielinen vastine selfielle eli omakuvalle. Nyt maailmalla on levinnyt takapuolesta otetut omakuvat eli belfiet ja niistä on innostuttu meillä Suomessakin. Ehdotankin niistä käytettävän sanaa persiö. Samaan hengenvetoon ehdotan, että pitsibodya aletaan tästä lähtien kutsua nypläysruumioksi ja push up –liivejä tursoiksi.