Jokainen, joka on viettänyt
aikaa yhteismajoituksessa, huomaa ennemmin tai myöhemmin, että tavalliset
häveliäisyystavat karisevat. Hyvänä esimerkkinä tästä on sairaala, jossa
ventovieraan huonetoverin kanssa tulee jaettua suolen ja rakon toiminta tai
pohdittua näiden toimimattomuutta. Huonetoverin kuorsaus pitää sinua hereillä
tai sitten nukut makeasti kuorsaten pitäen muita valveilla yön hiljaisina tunteina.
Jos sattuu olemaan niin onnekas, että huoneessa on useita, ei kukaan voi
varmuudella tietää, keneltä karkasi, kun ilmassa alkaa leijailla suokaasua
muistuttava lemu.
Keskimmäinen poikani
työskentelee vanhusten vuodeosastolla. Hän itse oli syönyt tukevan lounaan,
joka pani suolessa olevan kaasun liikkeelle. Kun tarve keventää tätä taakkaa
kävi hetki hetkeltä ilmeisemmäksi ja käytävässä ei kehdannut pieraista, hän
nokkelana keksi ratkaisun. Lähellä oli yhden hengen huone, jonka asukki,
vuoteenomana makaava puolikuuro vanhus, useimmiten torkkui.
Poikani astui huoneeseen ja
sulki oven perässään, minkä jälkeen oli helpottavaa rentoutua. Hiljaisen
huoneen täytti kumea törähdys, jota seurasi parin sekunnin hiljaisuus.
Hetken päästä vuoteen pohjalta
kuului vanhuksen ääni:
-
olitko se sinä vai minä?
Poikani ei keksinyt muuta
vastattavaa kuin sopertaa, ettei ollut ihan varma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti