Apteekissa on jono, väkeä
tungokseen saakka. Ohikulkeva saattaisi luulla, että tarjolla on vähintään
ilmaista kahvia, eihän koko kansa voi kerralla sairastaa. Kahvia ei näy
missään, joten oletettavasti on se aika kuusta, jolloin kaikkien on haettava
säännöllisesti käyttämänsä lääkkeet lähiapteekista.
Onneksi jonotuslappujen vieressä
on kyltti, joka kertoo, että lappua ei tarvitse, jos tekee ostoksensa käsikauppapuolella.
Reseptitön voi olla piittaamatta penkillä rivissä lääkkeitään odottavista ja
omassa rauhassa omaan tahtiin valita sen, mitä tarvitsee.
Hyllyjen yllä on selkeät otsikot,
tästä ihonhoitoon ja tästä matoihin, vatsavaivaan ja muuhun. Tunnen itseni
vähän tärkeäksikin otsa rypyssä tavaillessani eri tuotteiden nimiä ja
vertaillessani hintoja. Onko halvin sittenkään paras?
Vaikka minulla ei olekaan kiire,
en tällä kertaa jää tekemään heräteostoksia, vaan suunnistan suoraan hyllyn
luo, josta tiedän löytäväni sen, mitä olen hakemassa.
-
Voinko auttaa?
Käännän päätäni olan yli,
huolimattomasti, enhän minä apua tarvitse, ääni taitaa tiedustella joltakulta
muulta avun tarvetta. Nopea vilkaisu paljastaa, että kummallakaan puolella
saatikka sitten takanani ei ole muita asiakkaita, muikeasti hymyilevä
farmaseutti vain.
- Ei kiitos, en tarvitse apua,
löydän kyllä itsekin. Käännähdän takaisin hyllyä päin ja jatkan tuotteiden
tarkastelua.
-
Mitä etsit?
Vilkaisen ärtyneenä vasemmalle,
mistä ääni tulee. Valkotakkinen on hivuttautunut nyt sivulleni selkäni takaa.
Sinnikkäästi tämä oletettavasti juuri tutkinnon saanut olento seisoo vieressäni
melkein maata viistävässä takissaan tomerasti lääketehtaan viimeisimmän
esittelijän käynnin yhteydessä saamansa mainoskynä kädessään. Naps, niks, naps,
niks. Luulin, että vain automyyjät ja vakuutuksia ovelta ovelle kaupittelevat
amerikkalaiset napsuttelevat kynää tuolla tavoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti