Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa

Lastemme ollessa pieniä tavanomainen kauppareissumme piti sisällään kaksi ostoskärryä täynnä tavaraa, kummassakin kärryssä istuva lapsi ja kärryn molemmilla puolilla kävelevät talvihaalareissaan hikoilevat tenavat.

Vaikka välillä kassalla jonottaminen kävi itse kunkin hermoille, en muista, että olisin koskaan ajatellut tapahtumia kovin työläinä. Valitettavan usein muiden jonottajien ilmeet paljastivat, etteivät he arvostaneet meidän kuormallistamme tavaraa eivätkä kärryjen ympärillä pyöriviä lapsia. Kun yksi tenava avusti tavaran lappamisessa hihnalle, toinen oli toisessa päässä auttamassa pakkaamisessa. Pari pienintä istui kärryissä ja keskimmäinen heilui milloin missäkin. Kerran eräs iäkkäämpi herra puki kaikkien ajatukset sanoiksi ja kysyi, oliko meillä jokin uskonnollinen vakaumus, kun lapsia oli kertynyt melkein puoli tusinaa. Hämmennyin tuosta yllättävästä kysymyksestä, enkä osannut keksiä mitään nasevaa vastausta. Kiistettyäni asian näin olevan hän mutisi itsekseen päätään pyöritellen, ettei voi ymmärtää mitään muuta syytä noin monen lapsen hankintaan, vapaaehtoisesti.

Seuraavan kerran oli paljon valmistautuneempi yllätyshyökkäykseen. Eräs jonossa takan oleva mies oli seurannut touhujamme tovin, ja kun seisoimme rinnatusten pakkaamassa kassejamme hän tokaisi:

-          eikö sitä edes kauppaan mennessä voisi jättää edes osan lapsista hoitoon vaikka mummolaan?

-          anteeksi?

-          siis että pakkoko sitä kaikkia lapsia ottaa kauppareissulle mukaan, osanhan voisi jättää vaikka hoitoon, hän jatkoi ja mulkoili viittä tenavaamme.

-          niinhän minä teinkin…

Olisin maksanut siitä ilosta, että olisin nähnyt sekä hänen että kanssajonottajien ilmeet, kun poistuimme kaupasta.