Ymmärrän hyvin, että pitkät, jokapäiväiseen arkeemme kuuluvat sanat
muovautuvat lyhyemmiksi, helpommin suuhun sopivammiksi. Vähän niin kuin lempinimet.
Luemme matematiikan sijasta matikkaa, joudumme rehtorin sijasta reksin puheille
ja käymme iltaisin harkoissa tai treeneissä.
Joskus käytännöllisyyden sijaan muutamme sanoja antaaksemme niille
kotoisamman sävyn, eikä sana aina välttämättä edes lyhene, Simosta tulee Simppa.
Pitkään kielessämme olleet muunnokset mahtuvat minunkin suuhuni, mutta
suurinta osaa karsastan ja joitakin kohtaan tunnen inhoa ja myötähäpeää.
Kymmenvuotiaiden naskaleiden puheessa voi hyvin vilistellä valkku ja
mitsku, mutta minä keski-ikäisenä juttelen lapseni valmentajalle ja ihailen
heidän saamaansa mitalia.
Jotkin sanat ovat korvissani kuin kynsien raapimisääni liitutauluun ja
minun tekisi mielen juosta kirkuen karkuun ne kuullessani. Inhokkilistani
ylimpinä ovat pölläri, drinksu, sidukka ja piksut (teille onnellisille, jotka
eivät näitä ole kuulleet kerrottakoon, että kyse on auton pölykapselista,
drinkistä, siideristä ja bikineistä).
Luulin jo kuulleeni kaiken, kunnes istuuduin uuden kampaajatuttavuuden
tuoliin. Ennen leikkaamisen aloittamista hän kampaili tukkaani, mittaili
silmillään mallia ja kysäisi korvieni kohdalla, leikataanko näkyviin ja
jätetäänkö pienet pulsarit.
Selvisin hengissä kuvittelemalla itseni juoksemassa kirkuen karkuun kappa
ympärilläni lepattaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti