Mieheni kuvaili osuvasti nuoruutta, jolloin kaiken suhteen tahtoa oli
enemmän kuin tekniikkaa. Taitoa oli vähän, mutta romantiikkaa oli sitäkin
enemmän. Jokainen meistä kuitenkin vanhenee ja nuoruus on jätettävä taakseen ja
siirryttävä eteenpäin.
Surkuhupaisia ovat ne toverit, jotka eivät tuota matkaa ole
aloittaneet, sillä vaikka lähteminen on pelottavaa, jääminen on vieläkin
vaarallisempaa.
Nyt nuoruuttaan parhaimmillaan elävä lapseni pohti murrosiän kynnyksellä,
että maailma on kummallinen ja sitä on vaikea ymmärtää: ei tiedä mitä tapahtuu
ja miksi, vain sen, että tapahtuu.
Teini ei varmaankaan tajunnut sitä määrää viisautta, minkä hän tuolloin
sanoiksi puki.
Kuitenkin on todettava, että nuoruuden toiveikkuus jossain vaiheessa
vaihtuu vanhuuden hämmästykseksi.
Lohdutuksen sanana siteeraan työkaveriani, joka kerran tokaisi:
Hieronta tai kuohinta, samapa tuo, alussa tuntuu tosi pahalta, pikkuhiljaa
paremmalta ja lopussa on taivaallinen olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti